sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Sairaala romahdutti mun itsetunnon

Mun yks suurimmista itsetunnon syöjistä tapahtui 19.9.2011 Töölön sairaalassa, ihan uus sairaala ja uudet ihmiset joten jännitettävää oli kaksin verroin enemmän, ja kyseessä oli siis pääleikkaus. Yleensä mä en oo semmonen ihminen, joka jaksais enää jännittää minkään sortin leikkauksia, mutta pahimmat jännityksen aiheuttajat on tähän mennessä ollut selkäleikkaus, jossa siis korjattiin mun skolioosia vuonna 2006 sekä nyt sitten tämä pääleikkaus joka siis tapahtui vuonna 2011.

Ja nyt se mitä mä aion seuraavaks sanoa kyseisestä sairaalasta, ja kyseisestä vuodeosastosta (ihan ku mä nyt enään muistasin mikä se oli...) ei oo mitään hyvää, puhumattakaan niistä ns. ammattitaitoisista ihmisistä siellä. Leikkaus meni kaikinpuolin hyvin, mutta sen sijaan miten mua siellä kohdeltiin sinne mentäessä ja pois lähtiessä oli jotain aivan kamalaa ja epäilemättä mä tuun muistelemaan tätä vielä haudassakin.

Ensinnäkin se leikkaussalissa tapahtunut, jota en muuten koskaan tule antamaan anteeksi kyseiselle anestesialääkärille, mua pelotti siellä niin paljon, että mä ihan tärisin enkä ollut muistaakseni saanut edes emlaa jonka yleensä siis pyydän ennen kanyylin laittoa ihan vaan sen takia, että se alue puutuis mahdollisimman hyvin enkä tuntis mitään. Mua kohdeltiin niin kylmästi siihen asti kunnes mut nukutettiin, kerroin ihan rehellisesti, että mua pelottaa nyt todella paljon, että voitko kertoa kun pistät etten pelästy, ja sit tää yks päättää vaan riuhtasta mun käden suoraksi siihen leikkauspöydällä olevaan käsitukeen selittää vaan, että "iso aikunen nainen sulle mitään tartte selittää, pistetään vaan niin se on ohi". No oliskin ollut, pikemminkin taisit just vetästä suonen ohi....!! Sen sijaan, että olisit aloittanut alusta niin tuotit mulle pelon lisäksi älytöntä kipua sen neulasi kanssa kun et vaivautunut pistämään uudelleen vaan sen sijaan pidät edelleen sitä neulaa ja ihan oikeasti satutat kun yrität etsiä sitä karannutta verisuonta kämmenselkäni uumenista!

Ja mitä tuolla tylyllä vastauksellasi yritit mulle kertoa?! Senkö, että mulla ei sais olla tunteita, etten sais suoraan kertoa kun mua pelottaa, etten sais itkeä kun siltä tuntuu, koska juuri sinä satutit mua noilla sanoillasi henkisesti.... Olen pahoillani, että mussa ei ole sitä katkaisinta jonka saa offline tilaan, jotten tuntisi yhtään mitään. Pitäisikö iän määrittää sen saatko pelätä vai et? mun mielestä ei todellakaan.

Heräämöstä takaisin osastolle, yllättävän virkeänä nukutuksen jälkeen eikä siinä kauan mennyt kun halusin mennä tietokoneelle katsomaan päivän facebook-päivitykset ynm. Pistettiin äitini kanssa ihan tavallisesti läppärini lataukseen, ja johto seinään... kuului pieni iloinen POKS! Kolmesta huoneesta valot pois, mukaanlukien siis myös se potilashuone jossa mä olin. Mulle tulee huutamaan joku vanhempi sairaanhoitaja ilmeisesti virolaisnainen kuinka se on mun vika, että ne valot poksahti.. ja että en saisi olla koneellani vaan sairaala on lepäämistä varten... huoltomies paikalle ja hän ehkä hieman liioitellun kovaäänisesti kertoi tälle sairaanhoitajalle ja minulle kuinka potilasta ei missään nimessä saa tämmöisestä syyttää vaan vika oli ihan heidän sulakkeissa :D Siis kuinka paljon voi mahtua yhteen päivään, ja kaikki toki minun vikaa mitä siellä tapahtuu!



Ei kahta ilman kolmatta vai miten se sanonta menee? Tästä kun oli selvitty ja kotiin päästy, kouluarki saatiin taas käyntiin mun vanhat kaverit alko kääntyä mua vastaan. Yhtenä päivänä mä olin huora, toisena päivänä olin itse aiheuttanut tämän kyseisen arven päähäni. Kyllä, ihan kun mulla ei olis ollut jo tarpeeks hankalaa muutenkin, ja sitten mä saan kuulla jotain tämmöstä. itsekö mä nukutuksessa leikkaan pääni kuntoon ja pistän siihen noi hakaset? Taitolaji se on sekin! :)

Tää ei ollut mun oma valinta, en olis halunnut todellakaan että mun keho alkaa reistailla, mutta niin vain tapahtui. Mutta siitäkin selvittiin voittajina, jopa siitä muutaman vuoden kiusaamishelvetistä selvittiin.

Sen sijaan TÄMÄ

OLI MUN VALINTA!!!




Pitkän harkinnan jälkeen ja mieltäni parantaen tästä traumaattisesta pääleikkauksesta, jolloin halusin kulkea huppu päässä, koska mun pää näytti silloin miltä näytti eli mielestäni aivan kamalalta. Päätin haluta sivusiilin, jonka mun kampaajakaverini ja blogikollegani Anne mulle teki <3 Rakastuin siihen aivan täysin, ja sen kanssa nyt ollaan kuljettu tässä muutamat kuukaudet enkä vois olla tyytyväisempi :) Osa syy siihen miks mä tän halusin ja siniset hiukset oli se, että mä pääsisin eroon siitä negatiivisesta minä-kuvasta. Leikkausarvet ei oo koskaan kivoja, mutta sivusiilin leikkauttaminen oli mulle semmonen ns. parantava tekijä, niin hassulta kuin se saattaa kuulostaakin sitä tän leikkauttaminen vapaaehtoisesti mulle oli, ja mä nään itteni aivan uudessa valossa kuin mitä silloin vuonna 2011.

2 kommenttia:

  1. Multa löytyy aika monia arpia kropasta, ja sairastanut oon nyt kroonisesti viimeiset neljä vuotta. Tiedän miltä tuntuu kun asiat ei oo enää omissa käsissä. Mutta ikinä, ikinä sairaudet tms. tai oikeastaan yhtään mikään ei oikeuta kiusaamiseen. Oon ollut myös koulukiusattu monen monen vuoden ajan ja tiedän miltä sekin tuntuu. Mutta eikös vaan, että me ollaan vahvempia kuin ne kiusaajat, haukkujat ja kadehtijat. Tsemppiä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä! Näin se on :) Kovasti tsemppiä myös sinulle <3

      Poista

10 suosituinta postausta

Mä kyselin teiltä ehkä noin viikko sitten ideoita mitä voisin tehdä blogin synttäreiden kunniaksi, ja aika vahvasti esiin nousi mun suositui...